Joulukuu, vuoden viimeinen kuukausi. Kalenteriprojektissa lumiset kuvat olivat ideana kuvata ensimmäisten joukossa, mutta kuinkas sitten kävikään. Aloitimme kalenteriprojektin hyvissä ajoin vuoden 2023 alussa, koska lumien säilymisestä ei ole Etelä-Suomessa ikinä takeita. Joulukuu oli lisäksi mallimäärältään yksi suurimmista ryhmistä ja kaikkien aikataulujen yhteensovittaminen oli alkuun melkoista palapeliä. Lopulta löysimme kuvauspaikan Porvoosta ja kaikille sopivan ajankohdan maaliskuun alusta. Mutkia oli kuitenkin matkassa ja emme lopulta päässeet kuvaamaan kyseiseen kohteeseen.
Seuraavaksi kuvauskohteeksi valikoitui Kemiönsaaressa sijaitseva Eläinten suojakoti Toivo, joka toivotti meidät lämpimästi tervetulleeksi. Tämäkin kuvausreissu peruuntui viime minuuteilla paikan omistajien kuumetapauksen vuoksi. Onneksi syyskuun ryhmä sai sovittua uuden vierailun Toivon väen kanssa ja siellä asustavat karvaiset ystävät pääsivät mukaan kalenteriimme.
Lumet ehtivät tässä välissä sulaa ja meille joulukuun malleille oli muodostunut uusi idea kuvamme tarinaksi. Halusimme kuvamme tarinan kertovan eroa populaatiokissojen hallitsemattoman lisääntymisen ja vastuullisen kissankasvatuksen välillä. Koska kissanpentuja ei kuitenkaan tuosta noin vain joka kuukausi synny, olikin tällä kertaa ongelmana eläinmallien löytäminen. Kiitos kennel Nietosten kissalan, saimme kuvaukset lopulta sovittua kahden eri pentueen kissojen kanssa. Malleina toimivat 12 viikkoiset turkkilaiset angora-kissat sekä vain kolmen viikon ikäiset norjalaiset metsäkissat.
Perjantainen aamuna syyskuun lopulla starttasimme auton kohti Riihimäkeä. Olimme ajoissa liikkeellä ja kuvauspaikka pellonreunasta löytyi ongelmitta. Pellolta löytyi kuitenkin valmiiksi jo maukuvia asukkaita ennen oikeiden malliemme saapumista ja heidän hätyyttelyynsä sai kuvaajamme Fanni käyttää useamman hetken.
Itse kuvaukset sujuivat mallikkaasti ja pystyimme kuukausien jälkeen huokaisemaan helpotuksesta, että nyt on kaikki kalenterin kuvat purkissa. Kuitenkin on hyvä muistaa sanonta ”älä nuolaise, ennen kuin tipahtaa”.
Kissanpennut lähtivät kotia kohti, mutta kun oli meidän vuoromme startata kotimatka, onnistui ensimmäisen auton kuski peruuttamaan auton pohjan suoraan kiinni betoniseen kaivonrenkaaseen, joka kulki pellolle johtavan ojan poikki. Ärräpäät raikuivat ilmassa, mutta ei auttanut muu kuin lähteä irrottamaan autoa. Auto tottakai tukki tien niin, ettei toisen auton kuljettaja päässyt sen ohi. Ja tottakai, toisen auton kuljettajalla olisi alkamassa työvuoro vain muutaman tunnin kuluttua. Miten huonoa tuuria, että autot olivat juuri tuossa järjestyksessä poistumassa paikalta!
Ensimmäinen tunkkaus epäonnistui epätasaisen maaperän takia ja usko koko hommaan meinasi loppua. Hiki virtasi, kädet menivät rakoille ja pellonreunasta etsittiin kaikki mahdolliset apuvälineet tähän pelastusoperaatioon. Lähes tunnin työn jälkeen auton takarenkaan alle saatiin tehtyä laudoista ramppi. Auto saatiin irti ja koko porukka pääsi viikonlopun viettoon. Loppujen lopuksi, ehkä tämäkin taito oli meidän hyvä oppia tulevia kunnaneläinlääkärin työvuosia varten. Töissä voi sattua ja tapahtua, mutta toivottavasti vielä silloinkin voi turvautua kollegan apuun kiperässä tilanteessa.
